Paasin pitkasta aikaa miehen mukaan tyomatkalle kun kaikki muuttujat    (=lentopisteilla jarjestynyt lento, lastenvahtijarjestelyt, tyokuviot ym) osuivat kohdalleen.

Boston on kaupunki jossa on pitanyt kayda jo iat ajat. Sen kauneudesta ja eloisuudesta ovat ystavat raportoineet useasti ja asuuhan minulla siella myos useita tuttuja, joita olen luvannut kayda moikkaamassa vaikka kuinka monta kertaa vuosien varrella. Nyt vihdoinkin siihen tuli tilaisuus.

Eniten pikkureissultani odotin varmaankin vain lepoa ja itsekseen oloa. Pelkastaan lentomatka tuntui taivaalliselta.. Keskeytyksetonta unta, unta ja unta. Nukuinkin lahes koko matkan perille asti. Ja jatkoin hotellissa siita mihin koneessa jain. Mies lahti heti saavuttuamme tyotapaamisiin ja mina taas painelin suihkun kautta pehmeiden lakanoiden valiin ja takaisin hoyhensaarille.. ai ihanuus!

Mista ihmeesta se loputon vasymys ja unen tarve johtuukin kun lapset nukkuvat jo ihan hyvin ja elamanrytmikin on miltei kellontarkka ja normaali? Silti aina vaan nukuttais. Joku hamara hivenvaje kenties.. Outoa.

Seuraavana paivana sain sitten jo taas hilattua hanukkani ulkosalle ja paasin ilolla tutustumaan kaupunkiin kaikessa rauhassa. Aurinko lammitteli muutoin viela talvesta (taalla oli ollut aika myrakka edellisella viikolla ja ihan sita tuttua luntakin maassa) heraavaa kaupunkia lempeasti ja kavely kauniilla kaduilla maistui mannaiselta. Boston tuntuikin kaupungilta jonka jokaisella kaupunginosalla on jotain esteettista annettavaa. En tokkiinsa paassyt ihan joka kolkkaan kurkkimaan, mutta nain ihan perusreiteilla ja metron kulkemilla paikka naytti todella hyvalta. Mestassa oli jotain vanhan mannermaista ja se miellytti minua erityisesti.

Latte kourassa kevaan aurinkoisessa Bostonissa lampsutellen tunsin itseni hyvin onnelliseksi.

Financial District:in kulmilla pallistelemassa

Viikonloppuna vietimme sitten yksinoloni paatteeksi miehen kanssa ihanaista ONE-ONE laatuaikaa. Potkottelimme viela aamupalan jalkeen hotellin untuvaisessa kingsize sangyssa ja laiskan raukeasti mietimme vaihtoehtojamme paivan ohjelmaksi (tama aamun leppoisuus on erityisesti jotain sellaista jota kolmen pikkulapsen vanhempana on alkanut arvostamaan - ei niinkaan mitaan vallatonta yoelamaa ym muuta riivattua). Sitten vain kavimme tuttavien kanssa syomassa, kiertelimme paikkoja (Bostonin hujakoilta btw loytyy aivan fantastiset paikat Cape Cod ja Providence), joimme hyvaa viinia ja vain nautimme kaksin ja porukassa toistemme henkevasta seurasta. Jalleen tata ihanaa ja aivan pakollistakin parisuhdeterapiaa ihan omillaan. Ja kuten ennenkin todettu: talla sita taas mennaan pitkaan ja saastetaan niin otsasuonta kuin kiilletta hampaan alapinnassakin.

Mikaan matka ei kuitenkaan olisi matkaamisen arvoinen jos palatessa ei odottaisi mikaan..

Ne tyypit joiden luota on joskus niin tajuttoman kiva paasta pois, ovat myos niita samoja tyyppeja joiden luokse tulee kasittamattoman nopeasti ikava takaisin.

Lentokentalla oli ihan salaa ihan pakko ihan vahan itkea kun se pieni hali vaan tuntui just niin ihanalta kuin se vain tuntua voi..

- aiti onko toi se paikka jonne kaikki ihmiset kuolee?

Ajamme jalleen hietaniemen hautausmaan ohitse. Takapenkilla istuu kaksi kerhosta palaavaa pienta miesta taynna pienten miesten tarkeita juttuja. Puheripuli on loputon. Kello on puoli nelja ja liikenne on juuri tihenemassa. Jotakuinkin ruuhkaisella vaylalla jumitumme usein hautausmaan kohdalle useaksikin minuutiksi. Silloin erilaiset ristit, kivet, kynttilat, monumentit ja pakkasessa torrottavat kukkaset herattavat paljon ajatuksia ja kysymyksia. Aihetta hautausmaan tiimoilta on kayty useaan otteeseen.

Seuraavantyyppista keskustelua kaytiin eilen (huom. kuolemaa ja sen sellaista on siis jo kayty lapi ennenkin):

- aiti, kun on jo tosi vanha sitten pitaa kuolla. Isovaari on tosi vanha, se kuolee kohta. Koska aiti se kuolee? Mummo ei ole viela vanha yhtaan, eika vaarikaan. Isomummo on TOSI vanha, se on mummon aiti. Se kuolee ihan kohta.. Kuoleeks isomummo kohta? Aiti miksi ihmisten pitaa kuolla? Pitaako liian vanhojen aina kuolla? Niitten pitaa aina menna hautausmaalle ja kuolla...

- kylla ihan pienetkin voi kuolla. Taivaanisa paattaa aina kuka saa tulla sen luokse. Joskus taivaanisa haluaa ihan pieniakin taivaaseen.

- Aiti, ma en halua viela kuolla. Se ei ole kivaa. Musta on tosi kivaa viela elaa. Haluaakohan se taivaanisa etta mun pitaa menna jo sinne? Ma en haluu menna! Koska aiti sun pitaa menna taivaaseen? Me ei kylla haluta viela etta sun pitaa menna taivaanisin kanssa.

Sa voit aiti olla viela meidan oman isin kanssa, jooko?

- Joo ei aitikaan halua mihinkaan menna. Mutta taivaanisa sen paattaa. Ja sitten kun taivaanisa paattaa, sitten pitaa menna. Oli ihan-ihan pieni tai ihan-ihan iso. Ja kylla taivaanisankin luona on ihan hyva olla.

- Mut aiti, miten sa olet saanut olla jo nain pitkaan taalla? Ettei taivaanisa ole halunnut sua viela?

- (naurahdan) Jaa-a en tieda.. ehka taivaanisa on ajatellut etta aidin on viela parempi olla teidan ja isin kanssa kuin taivaassa taivaanisan kanssa.

- Niin meistakin.

Seuraa syva hiljaisuus hetkeksi, maisema on vaihtunut ja autokin on jo matkannyt hyvan matkaa Espoon suuntaan.

.. Aiti, mista ensimmainen siemen on tullut?

- Mika siemen?

- No niitten kukkasten ja puiden. Se ihan ihan ensimmainen? Ennen mitaan muita puita ja kukkasia?

- No tuota tuota.. (mietin todenteolla jotain suurta alkurajahdysta ym).. nyt on kylla liian vaikea kysymys. Aiti ei tieda mista ihan ensimmainen siemen on tullut.

- Aijaa.... no sit ma kysyn jotain helpompaa.

Missa ne kaikki norsut asuu?

Alkukukkanen kenties?

Meilla taytti vanhimmainen nyt sitten viisi vuotta.

Se on jo niin uskomattoman iso.
Viimeksi eilen katselin saunassa kaveria oikein tarkasti ja
ihmettelin jalleen kerran miltei aaneen etta missa ihmeen valissa ne 
piiiitkat hontelot raajat ja suuret kadet ja jalkaterat on sille 
pojalle oikein ilmestyneet..?
Ja miten siita onkin tullut niin fiksu! 
Talla kertaa sain nimittain samalla saunakaynnilla, kaiken muun
maailmanparantamisen (kaymme usein kaksin saunassa, potkottelemme
kumpainenkin omilla puolillamme ja justkaamme tarkeita asioita ja pohdimme yleismaailmallisia dilemmoja), esimerkiksi pienen oppitunnin siita etta mika on evoluutioteoria.
 
- aiti.. aiti tiesitko etta evoluutio on sita etta kehittyy paremmaksi. Et ensin on pieni ja ei niin voimakas ja hyva, mut sitten on parempi ja lopulta ihan paras. Et kehittyy. Se on evoluutiota.
- No vau! Mistas sa sellasta olet nyt sitten oppinut? Kerhossa vai?
- Ei kun pokkareista.. Pokemonissa ne aina kehittyy. Niille tulee se 
evoluutio. Ensin ne on ekoi muotoi, sit toisii ja lopulta evoluution 
lopussa kolmansia ja tosi isoja ja taitavia..
 
Viisivuotissynttareita oli tarkoitus juhlia koko kerho-kaveriporukan voimilla (about 20 ipanaa) jo toissa sunnuntaina ja vaikka milla kivalla. Pihalle oli tehty melleva pulkkamaki, lumilinna ja muuta sellaista talviriehaa 
ensimmaisen tunnin ratoksi ja sisalle oli kaavailtu sitten herkuttelut 
ja onginnat ynna muut toiselle tunnille.
Kaikki oli jo aivan valmiina.

Mutta sitten meille kavi tosi ikava juttu.

Nimittain NORO virus tuli ihan ensimmaisena kylaan.

Juuri ja justiinsa sina samaisena paivana kun juhlijoiden piti klo 14
saapua, valahti juhlakalu noin kymmenen maissa ihan kalpeaksi ja
vaisuksi (ottakaa huomioon etta tata ennen oli jo pari tuntia koristeltu
kamppaa, juostu, hypiskeltu, puhalleltu ilmapalloja ja sen sellaista muuta 
esijuhlahumua..) ja hyytyi sohvalle. Meni vaan ihan vaisuksi. Kuumetta 
ei ollut ja muutenkaan mitaan merkkeja mistaan sen kummemmasta.. 
..viela.
Tarkkailin tilannetta tovin ja paatin sitten laittaa kaverin 
pikku nokosille (mietin josko hermot eivat vaan enaa kesta tata 
juhlajannitysta..) ja silla aikaa soittaa kaikki tulijat lapi ja 
kertoa mika tilanne on. Varmuuden vuoksi.
Tassa vaiheessa emme viela aikoneet perua juhlia
(jo pelkka vihjaisu perumisesta toi itkun silmaan synttaripojalle),
vaan vain ilmoittaa etta poika on ehka tulossa kipeaksi ja antaa tulijoille oma paatantavalta siita haluavatko silti tulla vaiko ei. Ottaa riskin jos jotain tautia nyt kuitenkin on tai olla tulematta kokonaan.
Suurinosa paatti silti tulla.

No se ensimmainen soittokierros oli sitten aika turha..
Puolitoistatuntia myohemmin tuli jo ensimmainen lasti lattialle
ja siita se homma lahti.
Mina pesin, vaihdoin reletta ja rauhoittelin hysteerista synttaripoikaa 
silla aikaa kun mies soitti, jalleen kerran, kaikki juhlijat lapi.

Juhlat peruttu.

Poika reppana meni itkua tillittaen, vaippa housuissa ja ilmapallo
kainalossa takaisin sankyyn.

Kuukausia odotetut, joka iltaisesti 'monta yota viela?' lasketut, hulluna himoitut juhlat olivat sitten siina. Ja mika kauheinta - upea vartavasten naita juhlia varten tilattu (ja koulussa viikkotolkulla hehkutettu..) mieleton Pokemon kakkukaksikko jai kaikilta kavereilta nakematta ja maistamatta..

Aivan tajuton pettymys! Vaan minkas teet.
 
Noro levisi sitten myos silta seisomalta(tai istumalta - miten sen sitten ajatteleekin..) tehokkaasti koko perheellemme (miesta ja au pairia lukuunottamatta), mutta oli onneksi aika lievaa mallia.
Pari paivaa tehokasta tyhjennysta ja silla hyva. Aikuiselta se tuntui vievan energian aika tyystin pois (pahimpana hetkena makasin vain kylpparin lattialla kun en kertakaikkiaan jaksanut nousta ylos), mutta  pikkunatkuilla ei VALITETTAVASTI tahti tuntunut hidastuvan juuri 
lainkaan.. Vatsa kuralla ja vauhti paalla.
Mutta vain sen pari paivaa ja sitten taas kaikki ok.

Niinkuin 3v sen tilanteen tasaannuttua kivasti osasi sanoa:
- aiti, nyt uskaltaa jo paukuttaa!  Eiks o kiva!?

Noro on nimensa veroinen virus.

Herailin tovi sitten omassa sangyssa kovasti tarvituilta paivaunilta. Aamulla ajettiin ulos laivasta ja yo oli ollut taas aivan kauhea (yot ovat olleet muutoinkin rankkoja, lapset kun eivat koisi aivan normaalisti nain reissun paalla). Merella puhalsi voimakkaat tuulet ja paattimme heilui ja huojui niin etta tallaista maakrapua jo aivan hirvitti. Makasin yon tunnit silmat kiinni puristettuina, kadet vatsan paalla ristissa ja rukoilin etta merenkaynti helpottaisi. Hytin ikkunasta ulos vilkaisu ei kaynyt edes mielessa ja ajatuskin vieressa vellovasta mustasta meresta huolestutti. Mielessani kavin uudestaan ja uudestaan lapi tekniikkaa jolla saisin kolme lasta puettua mahdollisesti mukkelismakkelis olevassa hytissa meren lahestyessa ja ulkoistettua myskyavassa vedessa odottavaan pelastuslauttaan. Mieskin oli vatkauksen ja keikkumisen vain jatkuttua poistunut jonnekin hytin ulkopuolelle saniteettitiloihin ylen anniskelemaan (ettei herattaisi jo muutenkin alituiseen herailevia ja levottomia lapsiamme). Ja hanen, vaikka yokkaava ja hikoisakin seuransa, oli tuonut sentaan jonkinlaista lohtua omaan meripelkooni ja kauhuisien evakuointiskenaarioden pohdintaani).

Sanotaanko se nyt viela kertaalleen: Meri ei ole elementtini missaan maarin.

Matka ruotsiin oli kuitenkin todella onnistunut. Kaikenkaikkiaankin mutta erityisesti sitten viela talta taalla raportoimaltani 'valkahdys juuriani' pohjalta. Lauantaina loysin perille sinne minne matkasinkin ja tapasin juuri niita ihmisia joita tavata halusinkin.

Serkkuni jonka kanssa vietin elamani parhaat kesat teinivuosina ei ollut muuttunut miksikaan. Han naytti, kuulosti ja vain oli, juuri se sama ihminen jolle olin vilkuttanut viimeksi nakemiin kaikki ne vuodet sitten. Samoin hanen perheensa. Kaikki kuin silloin joskus. Halasimme, puhuimme ja istuimme ruokapoytaan ihan kuin olisimme tehneet niin aina.

Tuntui hetken etta kaksikymmenta vuotta on vain luku ja aika itsessaan ei ole kulunut lainkaan.

Mutta eihan se niin ole.

Kahdessakymmenessa vuodessa eletaan ihmisikia ja aina kaikki ei suju kuten on suunniteltu. Perheeni talta puolelta on sairastanut paljon ja vakavasti. Hurjia vastoinkaymisia ja todella vaativia hoitoja. Yha kaynnissa olevia laakityksia ja seurantoja. Seka sairauksia jotka eivat enaa hoidosta parane. Tiesin jo jotakin, mutta se kuinka lahella loppua on kayty ja kuinka todella vakavista asioista on kyse, tuli minulle yllatyksena.

Silti kukaan ei mielestani ollut katkera tai murheen kuristama. Ei lainkaan, meilla oli tosi leppoisaa ja mukavaa. Lamminta ja kotoisaa. Olisin voinut istua koko paivan ja illankin jo pelkastaan tatini ja hanen perheensa kanssa. Mutta minulla oli muitakin tavattavana ja valitettavan vahan aikaa.

Ruoan jalkeen paatimme lahtea tatini kanssa kaymaan isani luona. Han asuu nyt siis samassa kylassa ja oli kuulema kovasti jo hermoillut saapumistani. Minua ei kumma kylla hermostuttanut yhtaan. Tai ehka vahan, mutta ei missaan nimessa siina maarin kuin aiemmin.

Ovella sydan jyskytti, mutta halatessamme ei enaa. Isani halasi minua lujaa ja nieleskeli kyynelia. Han toisteli halatessaan jotain 'tyttareni, rakas lapsi, minun tyttoni' ja niin edelleen tyyppista. Hanen katensa vapisi kun tartuin siihen. Itku tuli siina vaiheessa kun annoin hanelle vanhimman poikani piirtaman piirustuksen perheestamme. Han otti kuvan, katsoi sita ja taisteli kovasti liikutustaan vastaan. Hanen katsoessa kuvaa ja kootessaan itseaan mina taas sain mahdollisuuden katsoa hanta ensimmaisen kerran.

Mittaiseni mies, aika hyvakuntoisen nakoinen, nuorekas jopa ja ehdottomasti ei sen nakoinen kuin eletty elama antaisi olettaa. Han oli pukeutunut punaisenkirjavaan silkkiaamutakkiin (mieleeni tuli valahdyksenomaisesti Hugh Hefner ja ajatus toi hetkeksi hymyn huulilleni. Mietin jopa sekunnin ajan oliko han valinnut asunsa huolella vai pukeutuiko han aina kotonaan silkkiaamutakkiin).

Laitoin, hetken eteisessa toisiamme punnittuamme, takin naulakkoon ja kavelin hanen perassaan olohuoneeseen. Jossa kattelin hanen naisystavansa ja istuin nojatuoliin. Isani istui sohvalle tuolini viereen ja sitten taas hetken vain tuijotimme toisiamme. Oli hiljaista ja hieman vaivaannuttavaa, muttei pahasti. Rikoin hiljaisuuden nayttamalla printtaamiani kuvia perheestani. Kuva kerrallaan kavin lapi jokaisen lapsen ja kerroin nimet, iat ja muutaman persoonakohtaisen yksityiskohdan jokaisesta. Lopuksi annoin hanelle viela haakuvani. Han katsoi naisystavansa kanssa kuvia pitkaan. Haakuvaa erityisesti. Sanoi etta mieheni on iso ja komea.

Mutta sen han jo tiesikin. Takan reunalla nimittain, pienissa lasiraameissa, seisoin mina ja mieheni kirkon kaytavalla. Itse takan laastattuun pintaan oli maalattu iso varikas maalaus. Haaaiheinen ja kuvassa tanssijoiden, kukkien ja sen sellaisien ylapuolella mies ja nainen suutelevat toisiaan. Isani sanoi maalanneensa haakuvamme ylapuolelle haamme. Han kun ei niissa ollut. Haani olivat siten nyt ikuistettu takkaan kuvan ylapuolelle.

Isani naytti myos muita kuvia joita hanella oli. Yksissa raameissa oli kuvia minusta vauvana. Aitini ja isoaitini sylissa. Yhdessa olin myos isani sylissa. Isani kehaisi kuvia nayttaessaan etta han vaihtoi monesti vaippojani ja nauroi. Naisystavakin nauroi, katsoi minua sitten silmiin ja sanoi etta mina en ehka tieda tai tule koskaan tietamaankaan kuinka tarkeaa isalleni oli etta tulin. Han sanoi isani olleen valtavan hermostunut, siivonneen koko aamun ja kulkeneen ympari asuntoa hokien -han tulee, han ei tule, han tulee, han ei tule.. Naisystava kertoi myos etta isani rakastaa minua kovasti. Ja etta vaikka han on sellainen kun on, hanella on hyva sydan.

Lopulta, kun isani oli nayttanyt kaikki kuvansa ja istunut jalleen alas, paasimme juttelemaan hieman syvemmin. Puhuimme kadulla asumisesta (jonne he aikovat palata heti kun ilmat lampenevat), huumeista, yhteiskunnan ulkopuolelle jattaytymisesta, rikoksista, vankilasta, sairauksista joita tama elamantapa on heihin jattanut, arjen haasteista ja hieman myos tulevaisuudesta. Naisystava kertoi heidan miettineen Pariisiin muuttoa. Siis kadulle yha, mutta Pariisiin. Heilla oli siella paljon tuttuja ja elama Pariisin kaduilla oli kuulema hyvaa (seka viini halpaa). Naisystava naytti asiasta kovinkin innostuneelta, isani ehka ei. Han naytti mielestani vain vasyneelta.

Jossain vaiheessa minulle tuli tarve ottaa hanta kadesta. Kadet olivat vain muutaman sentin paassa omistani muutoinkin. Halusin koskettaa hanta, mutta myos katsoa hanen kasivarsiaan. Kaannella niita vahan, silittaa pintaa. Tuntea jotain. Nahda piikityksen jaljet, vakivallan merkit.

Ehka uteliasuudesta, ehka siksi etta se varmistaisi jotain. En kuitenkaan tehnyt niin.

Isani halusi myos antaa minulle lahjan. Han kaivoi korurasiaa ja ojensi sielta camee korun. Kertoi etta hanen aitinsa kaytti ja rakasti naita koruja, ja siksi myos minulla tulee sellainen olla (tama siis ei ollut hanen aitinsa koru, kenen lie, mutta se oli hanesta tarkea, koska muisti oman aitinsa sen kautta) Sain hanelta myos hanen maalaamansa maalauksen. Synkan ja sekavan, mutta historiansa ja tekijansa takia mielenkiintoisen. Se nojaa nyt seinaan, mutta yritan keksia sille hyvan paikan pian.

Lopulta ennen lahtoani puhuimme myos aiheesta joka kosketti ja, heti isani tapaamisen jalkeen, kiinnosti minua eniten. Muutamaa vuotta nuoremman ruotsalaisen sisarpuoleni kohtalo. Haneen minulla ei ole koskaan ollut mitaan kontaktia ja yhta yksittaista kesaista tapaamista noin 14 & 11 vuotiaina lukuunottamatta, en myoskaan ole muutoin hanta tavannut.

Hanen elamansa kuulostaa todella surulliselta. Vakivallan, paihteiden, huostaanottojen, kurjuuden ja niiden kierteen ja toiston ympyralta. Ympyralta josta on siihen synnyttyaan vaikea paasta ylos, jossa kuvio toistaa itseaan ja johon siskopuoleni on ilmeisesti havinnyt. Hanen tamanhetkisesta elamastaan ei olekaan aivan tarkkaa tietoa, ja sekin mita kaikkea tahan mennessa on tapahtunut on myos hieman epaselvaa. Selvaa on vain se etta hanen kohtalonsa on ollut julma. Kohtuuton suorastaan.

Lahtiessani halasimme pitkaan eteisessa. Isani kasvoja viiruttivat kyyneleet. Ennen ovesta poistumistani han puristi minua viela uudestaan, piti kattani ja sanoi:

- mina rakastan sinua, tiedathan sen? Olen aina rakastanut.

En vastannut siihen mitaan, hiljaa hymyillen vain puristin hanen kattaan, ja silloinkaan mina en viela itkenyt.

Vasta ajaessani illansuussa Tukholmaa kohden annoin itkun tulla.

Itkin enemman yleisesti elaman rajuutta ja rumuutta kuin juuri lapi kaymaani tapaamista. Itkien mietin miksi joidenkin elama menee kuten se menee. Eniten itkin sisarpuoleni puolesta. Muistamani hennon vaalean pienen aran tyton joka seurasi tuon yhden paivan aikana juuri tapaamaansa isoasiskoaan joka paikkaan.. Katsoi ylospain ja yritti miellyttaa. Hanen kohtalonsa koskettaa minua enemman kuin osaan sanoiksi pukea. Ja taas mietin onko jotain jota voisin tehda? Onko jotain mita minun pitaisi tehda? Voisinko edes yrittaa tehda jotain hanen hyvakseen?

Keta tai mita voi syyttaa hanen kohtalostaan? Ja voisiko ketaan tai mitaan syyttaa?

Pitaisiko minun olla vihainen isalleni siita ettei han ole pitanyt toisen, sen joka sita olisi niin paljon enemman tarvinnut, tyttarensa puolia tassa maailmassa?

Yritan analysoida nyt tunteitani, saamaani tietoa ja koota ajatukseni. Haluaisin kertoa enemman ja syvemmin esimerkiksi mita kuulin siskopuoleni elamanvaiheista, mutten ole varma onko se oikein.

Olisiko silla jokin hyvakin tarkoitus (muu kuin oma itsellinen terapiani) joka pyhittaisi tarinan rumuuden vai olisiko se silkkaa voyerismia?

Mietin tata vahan aikaa.