En yleensa ihan kauheasti jaksa naista soraaanista ja aitiyteni laadun ja itsekkyyteni taivastelijoista valittaa, mutta tama Helmin helmi sattui aika oivaan saumaan..
Olen nimittain tassa useampanakin paivana keskustellut muutamien aika samanhenkisten aitien kanssa yleisesti vallitsevasta muita aiteja kohtaan negatiivisesta ilmapiirista. Siis ihan tasta samasta vanhasta nainen on naiselle.. jne  juttu.
Nama ovat ihan ikuisuuskysymyksia.
Arvostelusta, vahattelysta, omien kasvatus ym mallien toisen malleihin vertailusta, hymahtelysta ja itsensa jalustalle nostamisesta. Heista jotka uskovat etta ipanoihin tehoaa vain yksi ja oikea malli. Se oma. Ja marttyyriaitiys on sita ainoaa OIKEAA aitiytta.

Olemme myos hyvassa ystavaporukassa puhuneet siita kuinka moni aiti oikeasti haluaisi puhua myos niista tunteista jotka eivat aina ole niin hyvia, mutteivat uskalla tai viitsi koska vertaistukea ei muilta aideilta saa. Parempi pitaa suunsa supussa kuin alistua julmien susiaitien arvostelulle.
Minulla on onneksi laheisia aiteja jotka voivat rehellisesti sanoa aaneen vasymyksensa ja kielteiset tunteensakin. Kukaan ei arvostele ja melkein aina jollain on ihan samaa laatua fiiliksia takanaan.
Tuntuu hyvalta tietaa etta muillakin palaa hihat valilla, muutkin eivat aina jaksa ja kaikkein parasta on kuulla miten siita tunteesta on noustu ja sitten taas jaksettu. Tallaisten illanistujaisten jalkeen on todella puhdistunut olo ja taas jaksaa.
Luojan kiitos naista rehellisista, vilpittomista , tuntevista aidoista aideista.

Saarnaamatta.. aitiys on ihaninta mita tiedan. Ja samalla rankinta. Se kay luonteelle..
Jos olisin prosessissa kadottanut viela oman itsenikin, tunteeni (niin negat kuin hyvatkin) pullahtaisivat varmasti jossain kohtaa pahasti yli. Valilla vaan on tarkeaa antaa tulla ja vyoryttaa angstit ulos samanhenkisten aitien kanssa. Valilla on tarkeaa poistua pesasta, etta voi taas palata. Ja valilla on kiva juoda aamukahvi suht rauhassa etta taas jaksaa uuteen paivaan.

Paasin pitkasta aikaa miehen mukaan tyomatkalle kun kaikki muuttujat    (=lentopisteilla jarjestynyt lento, lastenvahtijarjestelyt, tyokuviot ym) osuivat kohdalleen.

Boston on kaupunki jossa on pitanyt kayda jo iat ajat. Sen kauneudesta ja eloisuudesta ovat ystavat raportoineet useasti ja asuuhan minulla siella myos useita tuttuja, joita olen luvannut kayda moikkaamassa vaikka kuinka monta kertaa vuosien varrella. Nyt vihdoinkin siihen tuli tilaisuus.

Eniten pikkureissultani odotin varmaankin vain lepoa ja itsekseen oloa. Pelkastaan lentomatka tuntui taivaalliselta.. Keskeytyksetonta unta, unta ja unta. Nukuinkin lahes koko matkan perille asti. Ja jatkoin hotellissa siita mihin koneessa jain. Mies lahti heti saavuttuamme tyotapaamisiin ja mina taas painelin suihkun kautta pehmeiden lakanoiden valiin ja takaisin hoyhensaarille.. ai ihanuus!

Mista ihmeesta se loputon vasymys ja unen tarve johtuukin kun lapset nukkuvat jo ihan hyvin ja elamanrytmikin on miltei kellontarkka ja normaali? Silti aina vaan nukuttais. Joku hamara hivenvaje kenties.. Outoa.

Seuraavana paivana sain sitten jo taas hilattua hanukkani ulkosalle ja paasin ilolla tutustumaan kaupunkiin kaikessa rauhassa. Aurinko lammitteli muutoin viela talvesta (taalla oli ollut aika myrakka edellisella viikolla ja ihan sita tuttua luntakin maassa) heraavaa kaupunkia lempeasti ja kavely kauniilla kaduilla maistui mannaiselta. Boston tuntuikin kaupungilta jonka jokaisella kaupunginosalla on jotain esteettista annettavaa. En tokkiinsa paassyt ihan joka kolkkaan kurkkimaan, mutta nain ihan perusreiteilla ja metron kulkemilla paikka naytti todella hyvalta. Mestassa oli jotain vanhan mannermaista ja se miellytti minua erityisesti.

Latte kourassa kevaan aurinkoisessa Bostonissa lampsutellen tunsin itseni hyvin onnelliseksi.

Financial District:in kulmilla pallistelemassa

Viikonloppuna vietimme sitten yksinoloni paatteeksi miehen kanssa ihanaista ONE-ONE laatuaikaa. Potkottelimme viela aamupalan jalkeen hotellin untuvaisessa kingsize sangyssa ja laiskan raukeasti mietimme vaihtoehtojamme paivan ohjelmaksi (tama aamun leppoisuus on erityisesti jotain sellaista jota kolmen pikkulapsen vanhempana on alkanut arvostamaan - ei niinkaan mitaan vallatonta yoelamaa ym muuta riivattua). Sitten vain kavimme tuttavien kanssa syomassa, kiertelimme paikkoja (Bostonin hujakoilta btw loytyy aivan fantastiset paikat Cape Cod ja Providence), joimme hyvaa viinia ja vain nautimme kaksin ja porukassa toistemme henkevasta seurasta. Jalleen tata ihanaa ja aivan pakollistakin parisuhdeterapiaa ihan omillaan. Ja kuten ennenkin todettu: talla sita taas mennaan pitkaan ja saastetaan niin otsasuonta kuin kiilletta hampaan alapinnassakin.

Mikaan matka ei kuitenkaan olisi matkaamisen arvoinen jos palatessa ei odottaisi mikaan..

Ne tyypit joiden luota on joskus niin tajuttoman kiva paasta pois, ovat myos niita samoja tyyppeja joiden luokse tulee kasittamattoman nopeasti ikava takaisin.

Lentokentalla oli ihan salaa ihan pakko ihan vahan itkea kun se pieni hali vaan tuntui just niin ihanalta kuin se vain tuntua voi..

 

- aiti onko toi se paikka jonne kaikki ihmiset kuolee?

Ajamme jalleen hietaniemen hautausmaan ohitse. Takapenkilla istuu kaksi kerhosta palaavaa pienta miesta taynna pienten miesten tarkeita juttuja. Puheripuli on loputon. Kello on puoli nelja ja liikenne on juuri tihenemassa. Jotakuinkin ruuhkaisella vaylalla jumitumme usein hautausmaan kohdalle useaksikin minuutiksi. Silloin erilaiset ristit, kivet, kynttilat, monumentit ja pakkasessa torrottavat kukkaset herattavat paljon ajatuksia ja kysymyksia. Aihetta hautausmaan tiimoilta on kayty useaan otteeseen.

Seuraavantyyppista keskustelua kaytiin eilen (huom. kuolemaa ja sen sellaista on siis jo kayty lapi ennenkin):

- aiti, kun on jo tosi vanha sitten pitaa kuolla. Isovaari on tosi vanha, se kuolee kohta. Koska aiti se kuolee? Mummo ei ole viela vanha yhtaan, eika vaarikaan. Isomummo on TOSI vanha, se on mummon aiti. Se kuolee ihan kohta.. Kuoleeks isomummo kohta? Aiti miksi ihmisten pitaa kuolla? Pitaako liian vanhojen aina kuolla? Niitten pitaa aina menna hautausmaalle ja kuolla...

- kylla ihan pienetkin voi kuolla. Taivaanisa paattaa aina kuka saa tulla sen luokse. Joskus taivaanisa haluaa ihan pieniakin taivaaseen.

- Aiti, ma en halua viela kuolla. Se ei ole kivaa. Musta on tosi kivaa viela elaa. Haluaakohan se taivaanisa etta mun pitaa menna jo sinne? Ma en haluu menna! Koska aiti sun pitaa menna taivaaseen? Me ei kylla haluta viela etta sun pitaa menna taivaanisin kanssa.

Sa voit aiti olla viela meidan oman isin kanssa, jooko?

- Joo ei aitikaan halua mihinkaan menna. Mutta taivaanisa sen paattaa. Ja sitten kun taivaanisa paattaa, sitten pitaa menna. Oli ihan-ihan pieni tai ihan-ihan iso. Ja kylla taivaanisankin luona on ihan hyva olla.

- Mut aiti, miten sa olet saanut olla jo nain pitkaan taalla? Ettei taivaanisa ole halunnut sua viela?

- (naurahdan) Jaa-a en tieda.. ehka taivaanisa on ajatellut etta aidin on viela parempi olla teidan ja isin kanssa kuin taivaassa taivaanisan kanssa.

- Niin meistakin.

Seuraa syva hiljaisuus hetkeksi, maisema on vaihtunut ja autokin on jo matkannyt hyvan matkaa Espoon suuntaan.

 

.. Aiti, mista ensimmainen siemen on tullut?

- Mika siemen?

- No niitten kukkasten ja puiden. Se ihan ihan ensimmainen? Ennen mitaan muita puita ja kukkasia?

- No tuota tuota.. (mietin todenteolla jotain suurta alkurajahdysta ym).. nyt on kylla liian vaikea kysymys. Aiti ei tieda mista ihan ensimmainen siemen on tullut.

- Aijaa.... no sit ma kysyn jotain helpompaa.

Missa ne kaikki norsut asuu?

 

Alkukukkanen kenties?

 

Meilla taytti vanhimmainen nyt sitten viisi vuotta.

Se on jo niin uskomattoman iso.
Viimeksi eilen katselin saunassa kaveria oikein tarkasti ja
ihmettelin jalleen kerran miltei aaneen etta missa ihmeen valissa ne 
piiiitkat hontelot raajat ja suuret kadet ja jalkaterat on sille 
pojalle oikein ilmestyneet..?
Ja miten siita onkin tullut niin fiksu! 
Talla kertaa sain nimittain samalla saunakaynnilla, kaiken muun
maailmanparantamisen (kaymme usein kaksin saunassa, potkottelemme
kumpainenkin omilla puolillamme ja justkaamme tarkeita asioita ja pohdimme yleismaailmallisia dilemmoja), esimerkiksi pienen oppitunnin siita etta mika on evoluutioteoria.
 
- aiti.. aiti tiesitko etta evoluutio on sita etta kehittyy paremmaksi. Et ensin on pieni ja ei niin voimakas ja hyva, mut sitten on parempi ja lopulta ihan paras. Et kehittyy. Se on evoluutiota.
- No vau! Mistas sa sellasta olet nyt sitten oppinut? Kerhossa vai?
- Ei kun pokkareista.. Pokemonissa ne aina kehittyy. Niille tulee se 
evoluutio. Ensin ne on ekoi muotoi, sit toisii ja lopulta evoluution 
lopussa kolmansia ja tosi isoja ja taitavia..
 
Viisivuotissynttareita oli tarkoitus juhlia koko kerho-kaveriporukan voimilla (about 20 ipanaa) jo toissa sunnuntaina ja vaikka milla kivalla. Pihalle oli tehty melleva pulkkamaki, lumilinna ja muuta sellaista talviriehaa 
ensimmaisen tunnin ratoksi ja sisalle oli kaavailtu sitten herkuttelut 
ja onginnat ynna muut toiselle tunnille.
Kaikki oli jo aivan valmiina.

Mutta sitten meille kavi tosi ikava juttu.

Nimittain NORO virus tuli ihan ensimmaisena kylaan.

Juuri ja justiinsa sina samaisena paivana kun juhlijoiden piti klo 14
saapua, valahti juhlakalu noin kymmenen maissa ihan kalpeaksi ja
vaisuksi (ottakaa huomioon etta tata ennen oli jo pari tuntia koristeltu
kamppaa, juostu, hypiskeltu, puhalleltu ilmapalloja ja sen sellaista muuta 
esijuhlahumua..) ja hyytyi sohvalle. Meni vaan ihan vaisuksi. Kuumetta 
ei ollut ja muutenkaan mitaan merkkeja mistaan sen kummemmasta.. 
..viela.
Tarkkailin tilannetta tovin ja paatin sitten laittaa kaverin 
pikku nokosille (mietin josko hermot eivat vaan enaa kesta tata 
juhlajannitysta..) ja silla aikaa soittaa kaikki tulijat lapi ja 
kertoa mika tilanne on. Varmuuden vuoksi.
Tassa vaiheessa emme viela aikoneet perua juhlia
(jo pelkka vihjaisu perumisesta toi itkun silmaan synttaripojalle),
vaan vain ilmoittaa etta poika on ehka tulossa kipeaksi ja antaa tulijoille oma paatantavalta siita haluavatko silti tulla vaiko ei. Ottaa riskin jos jotain tautia nyt kuitenkin on tai olla tulematta kokonaan.
Suurinosa paatti silti tulla.

No se ensimmainen soittokierros oli sitten aika turha..
Puolitoistatuntia myohemmin tuli jo ensimmainen lasti lattialle
ja siita se homma lahti.
Mina pesin, vaihdoin reletta ja rauhoittelin hysteerista synttaripoikaa 
silla aikaa kun mies soitti, jalleen kerran, kaikki juhlijat lapi.

Juhlat peruttu.

Poika reppana meni itkua tillittaen, vaippa housuissa ja ilmapallo
kainalossa takaisin sankyyn.

Kuukausia odotetut, joka iltaisesti 'monta yota viela?' lasketut, hulluna himoitut juhlat olivat sitten siina. Ja mika kauheinta - upea vartavasten naita juhlia varten tilattu (ja koulussa viikkotolkulla hehkutettu..) mieleton Pokemon kakkukaksikko jai kaikilta kavereilta nakematta ja maistamatta..

Aivan tajuton pettymys! Vaan minkas teet.
 
Noro levisi sitten myos silta seisomalta(tai istumalta - miten sen sitten ajatteleekin..) tehokkaasti koko perheellemme (miesta ja au pairia lukuunottamatta), mutta oli onneksi aika lievaa mallia.
Pari paivaa tehokasta tyhjennysta ja silla hyva. Aikuiselta se tuntui vievan energian aika tyystin pois (pahimpana hetkena makasin vain kylpparin lattialla kun en kertakaikkiaan jaksanut nousta ylos), mutta  pikkunatkuilla ei VALITETTAVASTI tahti tuntunut hidastuvan juuri 
lainkaan.. Vatsa kuralla ja vauhti paalla.
Mutta vain sen pari paivaa ja sitten taas kaikki ok.

Niinkuin 3v sen tilanteen tasaannuttua kivasti osasi sanoa:
- aiti, nyt uskaltaa jo paukuttaa!  Eiks o kiva!?

Noro on nimensa veroinen virus.